Vuorovaikutus potilaan ja ammattilaisen välillä on avain vaikuttavaan hoitoon. PROSHADE-hankkeen vuorovaikutustutkimus tarkastelee tosimaailman asiakaskohtaamisia ja tekee näkyväksi ammattilaisten käyttämiä hyviä vuorovaikutuskäytäntöjä.
Puhe, puukko ja pilleri ovat tekijät, joille vanhassa vitsissä ajatellaan terveydenhoidon perustuvan. Sanonta on jäljillä, sillä hyvä hoito koostuu kolmesta osasta: potilaan ja ammattilaisen välisestä vuorovaikutuksesta, lääkehoidosta ja erilaisesta kehoon kajoavasta hoidosta. Pelkästään puukon teroittaminen ja pillereiden kehittely ei riitä tuottamaan parasta mahdollista tulosta, mikäli myös puheeseen ei kiinnitetä huomiota. Ammattilaisen ja potilaan välinen kohtaaminen on keskeisin hoidon tapahtumisen paikka, joka perustuu vuorovaikutukselle.
Yhdessä PROSHADE-hankkeen tutkimuslinjoista tutkitaan vuorovaikutusta ja päätöksentekoa neurologian poliklinikoiden asiakaskohtaamisissa. Käytännössä videoimme (suostumuksen antaneiden) potilaiden ja ammattilaisten välisiä hoitotilanteita. Näiden videoiden perusteella analysoimme vuorovaikutuksen kulun dynamiikkaa, eli sitä miten yksittäiset vuorovaikutusteot avaavat toiminnallisia mahdollisuuksia seuraaville toiminnoille, ja millaisia säännönmukaisia yhteyksiä näiden yksittäisten tekojen välille muodostuu: miten esimerkiksi ammattilaisen kysymykset muokkaavat potilaan tapoja kertoa oireistaan ja elämäntilanteestaan.
Erityisesti olemme kiinnostuneita siitä, miten päätöksiä muotoillaan ja tehdään yhdessä. Ja miten potilaiden ja ammattilaisten tieto tulee olennaiseksi näissä päätöksissä.
”Päätökset, joihin sekä hoitava taho että potilaat voivat sitoutua parantavat hoidon laatua ja hoitoon sitoutumista.”
Mutta miksi päätöksentekoa pitäisi edes tutkia? Eikö ole selvää, että terveydenhuollon ammattilaisilla on paras olemassa oleva tieto, joka potilaiden tulisi lähinnä ottaa vastaan?
Ammattilaisen ja potilaan välinen kohtaaminen on keskeinen hoidon tapahtumisen paikka. Vuorovaikutuksessa selvitetään potilaan tapauksen taustat, neuvotellaan siitä, miten potilaan tilaa voitaisiin parhaiten edistää ja käydään läpi, mitä tämä vaatii niin potilaalta kuin terveydenhuoloon tarjoajaltakin. Hoitopäätösten kautta vuorovaikutustilanteen merkitys myös laajenee vastaanoton ulkopuolelle, sillä päätökseen voi sisältyä esimerkiksi potilaan omatoimista oireiden tarkkailua tai tiettyjen aktiviteettien välttelyä uutta lääkitystä kokeiltaessa. Päätökset, joihin sekä hoitava taho että potilaat voivat sitoutua parantavat hoidon laatua ja hoitoon sitoutumista.
Erityisen tärkeää yhteinen päätöksenteko on tilanteissa, joissa tarjolla on useita tasaväkisiä mutta esimerkiksi sivuvaikutuksiltaan tai potilaan vaivannäön osalta poikkeavaa hoitovaihtoehtoa (mihin viitataan käsitteellä jaettu päätöksenteko). Kuitenkin myös silloin, kun hoitovaihtoehtoja ei varsinaisesti ole, on potilaalla aina myös mahdollisuus olla sitoutumatta hoitoon (vaikka se ei potilaan terveyden kannalta positiivista olisikaan). Yhteisen päätöksenteon dynamiikan tunteminen onkin olennaista paitsi tilanteissa, joissa valitaan tasaväkisten hoitovaihtoehtojen väliltä ylipäänsä aina, kun hoitoa koskevia päätöksiä tehdään yhdessä.
"Potilaalla on tietoa omasta elämäntilanteestaan, toiveistaan, aiemmista kokemuksistaan ja syistä sitoutua tai olla sitoutumatta tiettyihin hoitoihin."
Olennaista yhteisen päätöksenteon tarkastelussa on potilaan ja ammattilaisen erilaisten tietopääomien tunnistaminen ja yhteensovittaminen. Yleistäen voidaan sanoa, että potilaalla on tietoa omasta elämäntilanteestaan, toiveistaan, aiemmista kokemuksistaan ja syistä sitoutua tai olla sitoutumatta tiettyihin hoitoihin, kun taas ammattilaisella on ajantasainen tieto tutkitusti toimivista hoidoista ja niiden yksityiskohdista. Näiden eri tietotyyppien kohtaaminen on avain yhteiseen päätökseen.
Ajatellaan esimerkiksi tilannetta, jossa potilaan tapauksen kannalta on välttämätöntä jäädä useaksi päiväksi jatkotutkimuksiin sairaalaan. Vaikka toimenpiteelle ei ole lääketieteellisesti mielekästä vaihtoehtoa, voi potilaan näkökulman sivuuttaminen johtaa hienovaraiseen tutkimuksen vastustamiseen. Potilas voi olla epävirallisessa hoitovastuussa ikääntyneestä tädistään, jolloin tutkimuksiin sitoutuminen näyttäytyy vaikealta ja hän saattaa esimerkiksi kyseenalaistaa sen tarpeen tai kiireellisyyden. Kuitenkin, kun tämä huoli lähisukulaisen hoivasta tunnistetaan ja sille annetaan tilaa, voidaan vastustuksen syitä käsitellä ja näin saada potilas sitoutumaan ehdotettuun toimintaan. Vuorovaikutusta ja sen säännönmukaisuuksia tarkastelemalla voidaan tunnistaa näitä potilaan ja ammattilaisen tiedollisten asemien eroavaisuuksia ja tapoja niiden yhteen kuromiseen tunnistaa.
Näiden hyvien vuorovaikutuskäytäntöjen tunnistaminen on olennainen osa hyvän, näyttöön perustuvan hoidon kehittämistä. Verrattuna muiden hyvän hoidon osien, kuten personoitujen lääkkeiden, kehittämiseen, on vuorovaikutuksen kehittäminen ihannetilanteessa varsin kiitollista ja halpaa puuhaa. Hyvät vuorovaikutuskäytännöt ovat jo olemassa ja kun niitä on tutkimuksen keinoin tunnistettu, voidaan niitä jalkauttaa esimerkiksi työpaikoille suunnattujen täsmäkoulutusten tai hoitoalan ammattilaisten koulutuksen kautta. Tällöin hyvät käytännöt voivat tulla osaksi ammatillista osaamista, puukon ja pillerin rinnalle.
Sakari Ilomäki
tutkijatohtori, Tampereen yliopisto
Kuva: TAYS
PROSHADE-hankkeen tutkimusta rahoittaa strategisen tutkimuksen neuvosto, joka toimii Suomen Akatemian yhteydessä. Tutkimuskonsortiossa kehitetään taloudellisen ja vaikuttavuustiedon sekä potilaiden tuottaman tiedon käyttöä päätöksenteossa. Tutkimme ja arvioimme jaetun päätöksenteon käytäntöjä terveydenhuollon organisaatioissa ja potilaiden hoitopäätöksissä. Tutkimuksen toteuttavat Itä-Suomen, Tampereen ja Oulun yliopistot sekä Duodecim.